Käänteinen arviointi

Marika Toivolan (2019) Käänteinen arviointi keskittyy nimensä mukaisesti siihen, millaista arvioinnin pitäisi olla ja mikä on sen rooli käänteisessä oppimisessa. Toivola toteaa, että kirjassa ”päähuomio on sellaisen sosiaalisen arviointikulttuurin rakentamisessa, joka tukee oppilasta itseohjautuvuuteen kasvamisessa ja opettajaa oppilaskeskeisen oppimiskulttuurin rakentamisessa” (Toivola 2019, 28). Teos on osittain jatkoa Marika Toivolan, Pekka Peuran ja Markus Humalojan (2017) Flipped learning – Käänteinen oppiminen -kirjalle, jossa on selitetty käänteisen oppimisen perusideaa (ks. kirjavinkkini siitä täältä). Jokaisen opettajan, joka on joskus ajatellut, että perinteinen opetus ei toimi, kannattaa ehdottomasti lukea nämä molemmat teokset! Käänteisessä arvioinnissa on tieteellisen viitekehyksen lisäksi mukana paljon esimerkkejä Toivolan opetuksen muutosprosessin eri vaiheista ja omista kipukohdista, jotka vaikuttavat kovin tutun oloisilta.

Mittaammeko sitä, mitä on helppo mitata? Onko arviointi tuki vai tuomio? Arviointia tulee harvoin miettineeksi yhtä paljon kuin Toivolan teosta lukiessa. Arvioinnin tulisi olla kaiken opetuksen suunnittelun perusta, sillä arviointi ohjaa opetusta todella paljon. Kaikkihan me tiedämme, kuinka lukio-opetus tähtää kaiken kaunopuheisuuden sijasta päättöarvioinnissa eli ylioppilaskirjoituksissa pärjäämiseen. Sama ilmiö näyttäytyy myös muilla asteilla. Silti arvioinnista ei puhuta niin paljoa kuin pitäisi. Ehkä siksi, että arviointi on vaikeaa? Toivola osoittaa oivallisesti teoksessaan, että perinteiseen arviointiin liittyy aina ristiriita: Opettajat vastaavat usein arvioivansa oppilaita kokeilla ja testeillä. Kun opettajilta kysytään, miten he varmistuvat oppilaiden osaamisesta, vastauksissa toistuvat keskustelut, kotitehtävät jne., mutta eivät muodolliset testit.

Oppimisen arvioinnilla onkin kaksi tehtävää: edistää ja ohjata oppimista (formatiivinen arviointi) ja todentaa oppimista suhteessa opetussuunnitelman tavoitteisiin (summatiivinen arviointi). Käänteisessä oppimisessa arviointi nähdään (formatiivisena) arviointikulttuurina, joka rakentaa sellaisen oppimiskulttuurin, että virheistä oppiminen ja avun pyytäminen korostuvat.

Arvioinnin kehittäminen on Toivolan mukaan haastavaa siksi, että arviointiin liitetään mielikuvia reiluudesta ja objektiivisuudesta. Kuitenkin hänen mukaansa arvioinnin pitäisi ennen kaikkea tukea oppijan uskoa omaan kyvykkyyteensä oppia, ei estää oppimista eikä vähentää itseluottamusta. Arviointiin liittyy usein myös yksilöllisyys ja opettajakeskeisyys. Kuitenkin Toivola (2019, 75-76) peräänkuuluttaa sen puolesta, että myös arvioinnilla ohjattaisiin oppijoita ”hyödyntämään materiaalisten ja älyllisten voimavarojen lisäksi toistensa emotionaalisia voimavaroja” eli keskustelemaan ja ratkomaan oppimisen haasteita yhdessä luokkatoverien kanssa.

 

Taustalla opetuksen muutos

Toivolan mukaan käänteisen oppimisen ideologia on tiivistetty tutkimuskirjallisuudessa seuraavasti: ”Käänteinen oppiminen on pedagoginen lähestymistapa, jossa opetus on siirretty yhteisestä tilasta oppilaan omaan tilaan. Käänteinen oppiminen korostaa oppilaan omaa aktiivisuutta oppimisessa ja luokkahuoneen merkitystä dynaamisena ja vuorovaikutteisena oppimisympäristönä, jossa opettaja ohjaa oppilaiden oppimista.” (Toivola 2019, 67.)

Käänteisessä oppimisessa oppiminen mahdollistetaan paremmin muuten kuin normina olleena (ja yhä olevanakin) opettajajohtoisena opetuksena. Toivola myöntää, että perinteinenkin opetus voi olla oppilaslähtöistä ja oppilaita aktivoivaa, mutta sen ytimenä on se, että opettajan velvollisuus on tarjota kaikille sama mahdollisuus oppia kaiken. Käänteisessä oppimisessa oppilaskeskeinen oppimiskulttuuri tarkoittaa sitä, että oppimista tarkastellaan jokaisen oppijan edellytysten kautta. Näin tavoitteena ei ole se, että kaikki oppijat tavoittelevat lähtökohtaisesti kymppiä ja masentuvat, kun vuodesta toiseen epäonnistuvat eivätkä välttämättä opi siinä sivussa mitään. Käänteisen oppimisen ja arvioinnin keskeisin tavoite on itseohjautuvuuden kasvattaminen. Käänteisessä oppimisessa jokainen haastaa itseään omalla tasollaan asettamalla itse tavoitteensa ja onnistumalla suhteessa niihin. Opetukseen rakennetaan esim. 7:n, 8-9:n ja 10:n polut.

Ajatus on suorastaan vallankumouksellinen! Eikö opetuksen tehtävä olekaan tasoittaa mahdollisia kotitaustojen eroja ja taata kaikille samat lähtökohdat? Toisaalta arkikokemukset tukevat vahvasti sitä, että kaikki eivät millään yllä kymppiin ja että esim. tekstien palautus on monille jatkuvaa epäonnistumiskierrettä.

Käänteisen oppimisen perusajatuksen hyväksymistä helpottaa Toivolan esittelemät kolme idealisoitua opettamisen mallia:

  • Opettaja A:lla painopiste on työn tekemisessä ja oppimisen ajatellaan syntyvän tämän toiminnan sivutuotteena. Oppijan on osoitettava aktiivisuutta niissä toimissa, jotka opettaja hänelle osoittaa ja tehtävä tehtävät opettajan ohjeiden mukaisesti. Tieto on ahkeran työn seurausta. Koe mittaa sitä, mitä ahkerasta työstä on seurannut. Heikko menestys kertoo oppijan laiskuudesta.
  • Opettaja B:tä ohjaa tietopohjainen malli, ”jossa opettajan rooliin kuuluu ohjaamisen ja valvonnan lisäksi kognitiivisten tavoitteiden asettaminen, aiemman tiedon aktivoiminen sekä stimuloivien ja johdattelevien kysymysten esittäminen”. Toimintaa ohjaa opettajan näkemys oppimisen tavoitteesta ja suunnasta.
  • Opettaja C on muuten sama kuin opettaja B mutta lisänä vastavuoroisuus, kontrollin luovuttaminen ryhmälle ja oppijalle sekä tavoitteena itseohjautuvuuteen kasvaminen. Opettajariippuvuudesta poiskasvamista: oppijan tulee pystyä kontrolloimaan omaa lähikehityksen vyöhykettään.

Kun pohtii, miksi opetuksen muuttaminen on niin vaikeaa, on helppo sijoittaa sekä itsensä aiemmin että useat työkaverit tämän mallin eri lokeroihin.

 

Arviointi käänteisessä oppimisessa

Käänteisessä oppimisessa arviointikin on käänteistä. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä, että opettaja ja oppija tietävät molemmat, mitä arvosanaa oppija tavoittelee ja kaikki keskustelut käydään suhteessa siihen.

Toivola on vahva formatiivisen arvioinnin kannattaja. Hänen mukaansa ”[f]ormatiivisen arvioinnin hyvyyttä ei punnita sillä, kuinka hyvin se mittaa oppilaan osaamista, vaan sillä, mikä vaikutus arvioinnilla on oppilaan osaamiseen” (Toivola 2019, 39). Formatiivista arviointia on siis kaikki se arviointi, joka pyrkii oppilaan oppimisen edistämiseen. Opettajan vastuulla on suunnitella ja rakentaa oppimisympäristö ja sitä tukeva arviointikulttuuri sekä vastuuttaa oppija oppimaan kyseisessä ympäristössä. Toki opettajan tulee muistaa, että oppija ei välttämättä osaa oppia itse vaan hän kaipaa opettajan apua ja ohjausta oppimaan oppimisessa ja muiden hyödyntämisessä oppimisessaan.

Formatiivisessa arvioinnissa tärkeää on oppimista edistävän palautteen antaminen, mahdollisuus korjata virheellisiä vastauksia, itse- ja vertaisarviointi, arviointikriteereihin tutustuminen sekä oppimisen aikainen arviointi. Kuten muussakin arvioinnissa, sen eettisyys vaatii, että se on kriteeriperusteista ja todella auttaa oppijaa saavuttamaan tavoitteensa ja ottamaan vastuuta oppimisestaan. Ennen kaikkea sen tavoitteena on saada jokainen uskomaan omiin kykyihinsä. Valitettavasti Toivola ei anna mitään yksittäistä tapaa toteuttaa formatiivista arviointia vaan korostaa sitä, että sen edut realisoituvat vasta, kun opettaja löytää omaan työskentelyynsä sopivan tavan. Toimiva suuntaviiva on kuitenkin seuraava:

”Kun rupeat kehittämään arviointiasi, mieti millä sanalla voit korvata sanan arvioida. Jos se on korvattavissa sanalla arvostella, olet todennäköisesti työstämässä summatiivista arviointia. Jos se on korvattavissa sanalla auttaa, olet ottanut tärkeän askeleen kohti formatiivista arviointia. Oppilas viime kädessä osoittaa, onko formatiivisen arvioinnin jalkauttaminen onnistunut. Jos oppilas ei osaa itse perustella, miksi hän sai todistukseen esimerkiksi arvosanan kahdeksan, formatiivisen arvioinnin jalkauttamisessa ei ole onnistuttu. Sen sijaan oppilaan ymmärrys ja asiantuntemus omasta arvioinnistaan näkyvät esimerkiksi silloin, kun hän toteaa oman tasonsa olevan tällä hetkellä kahdeksan ja tiedostaa, mitä arvosanaan yhdeksän vaaditaan.” (Toivola 2019, 41.)

Toivola esittää teoksessaan tärkeät kysymykset oppimisen mittaamisesta: Kuinka mittaaminen auttaa oppilasta itseohjautumaan ja ottamaan vastuuta oppimisestaan? Kuinka se auttaa opettajaa ottamaan vastuuta oppilaan oppimisesta?

Käänteisessä oppimisessa itseohjautuvuuteen kasvaminen on keskeisellä sijalla. Myös arvioinnin tulee tukea sitä, ja siksi oppimisen oikea-aikainen tukeminen kohdistuu ”a) oppilaan kompetenssin muodostumiseen lisäämällä ymmärrystä käsiteltävästä asiasta, b) oppilaan oppimiseen sitouttamiseen tukemalla oppilaan sosioemotionaalisia tarpeita ja c) oppilaan autonomisuuden tunteen vahvistamiseen.” (Toivola 2019, 29.) Autonomisuus tarkoittaa oppijan oikeutta tehdä valintoja oppimiseensa liittyen. Formatiivinen arviointi puolestaan auttaa oppijaa tulemaan tietoiseksi valintojensa vastuusta ja seurauksista suhteessa asetettuun tavoitteeseen.

Itseohjautuvuuteen kasvamista tuetaan myös itse- ja vertaisarvioinneilla. Jotta voi olla itseohjautuva, tulee osata arvioida osaamistaan. Itse- ja vertaisarviointia ei nähdä formatiivisessa arvioinnissa kuitenkaan osaamisen arvosteluna eikä osaamisen mittaamisena vaan yksilön lähikehityksen vyöhykkeellä olevien toimintojen paikantamisena. Näin löydetään ongelmat, joissa oppija tarvitsee apua. Toivolan mukaan (2019, 33) ”[t]avoitteeksi asetetun ja tämänhetkisen suoriutumiskyvyn vertailu on tärkeää oman oppimisen tukemisen ja ohjaamisen kannalta. Se myös auttaa kiinnittämään huomion omaa oppimista motivoiviin tekijöihin. Itsearvioinnissa oppilas pohtii tekemiään valintoja ja toimintaansa suhteessa asettamaansa tavoitteeseen. [–] Oppilas ei voi oppia pohtimaan valintojensa merkitystä oppimiselleen, jos hänen oletetaan vain toistavan opettajan ohjeita.” Toisaalta oppijat tarvitsevat myös opettajan ohjausta oppiakseen hyödyntämään ja tukemaan toisiaan oppimisen resursseina. Vertaisarvioinnissa tärkeintä on toisten oppimisen tukeminen, ei sen arvosteleminen.

 

Palaute – ei feedback vaan feedforward

  • Kirsti Longan ajatus arvioinnista

Kun puhutaan palautteesta, puhutaan usein kehumisesta ja haukkumisesta, kritiikistä, virhelistasta tai toimintaohjeista. Kehuminen on kuitenkin palkitsemista ja haukkuminen rankaisemista, eivät siis palautetta. Toivola määrittelee palautteen tiedoksi, kuinka oppilaalla menee suhteessa tavoitteeseensa. Formatiivinen arviointi antaa mahdollisuuden parantaa tulostaan. Ylipäänsä palautteen tulisi aktivoida oppilaan ajattelua ja suunnata hänen katseensa tulevaan, pohjimmiltaan toimia positiivisen minäkuvan rakennusaineena. Tehokas palaute saa oppijan arvioimaan työnsä laatua ja havainnoimaan omaa toimintaansa. Toimiva palaute vastaa kysymyksiin mihin olen menossa, miten pääsen sinne ja mihin minun pitää seuraavaksi keskittyä.

Formatiivinen arviointi kasvattaa oppijaa osaksi asiantuntijayhteisöä, jossa hän kantaa itse vastuuta oppimisestaan ja jossa hän myös oppii oppimaan.

 

Yhteisöllinen oppiminen

Käänteinen oppiminen on mitä vahvimmissa määrin yhteisöllistä oppimista. Pohjimmiltaan yhteisöllisessä oppimisessa kyse on sosiaalisten taitojen kehittymisestä ja kyvyssä pyytää apua. Toivola ei velvoita oppilaitaan yhteistyöhön mutta niin saa tehdä. Samoin tuotos voi olla yhteistyössä tehty mutta se ei ole pakollista. Opettajana hän kannustaa hyödyntämään muita oppijoita jokaisen omassa oppimisprosessissa. Tällöin apua saa aina joltakulta, vaikka opettaja olisikin varattu. Samalla, kun tuetaan oppilaiden itseohjautuvuuden kasvua, hyödynnetään yhteisohjautuvuuden kokemuksia ja sosiaalisesti laajennetun oppimisen mahdollisuuksia.

 

Käytännön esimerkkejä

Opettajalle, joka pohtii oman opetuksen ja erityisesti arviointikäytänteidensä uudistamista, parasta antia ovat Toivolan kirjassaan esittelemät esimerkit ja omat kolahdukset. Toivola korostaa, että luokkaan pitää luoda sellainen ilmapiiri, että virheet ovat sallittuja, jopa toivottuja eikä niistä rangaista.

Yksi tähän liittyvä esimerkki on kokeiden merkitys oppimisessa. Käänteisessä oppimisessa kokeiden tehtävänä ei ole määrätä arvosanaa, vaan (arvosana)tavoite asetetaan aiemmin ja sen mukaisia tehtäviä ja kokeita tehdään jakson aikana. Kokeet mittaavat osaamista ja niitä saa uusia ja täydentää yksin ja yhdessä toisten kanssa. Varsinainen arvosana muotoutuu opettajan ja oppijan välisessä keskustelussa. Miksi näin? Tarkoituksena on saada oppija pohtimaan oppimistaan ja valitsemaan toimintatapojaan suhteessa tavoitteeseensa.

Toivola pitää koetta oikeudenmukaisena mittarina vain silloin, jos sen avulla saadaan esille oppimisen ongelmia. Vasta kokeen täydentäminen tukee käänteistä arviointia ja siihen liittyvää kasvun ajattelutapaa, jossa taitoja ja ajattelua voidaan kehittää loputtomasti.

Toinen käytännön esimerkki liittyy videoiden käyttöön oppimisessa. Toivola esittelee videoille kaksi erilaista roolia käänteisessä oppimisessa: a) Videon roolina voi olla perustietojen antaminen, jotta oppija pystyy selvittämään opettajan asettaman ongelman. Tällöin oppija katsoo videon kotona ja sitten koulussa videon asiaa sovelletaan. b) Videon roolina voi olla myös oppijan ymmärryksen vahvistaminen opittavasta asiasta. Tuottavasti virhelähtöisessä käänteisen oppimisen mallissa oppijat yrittävät ensin yhdessä luokassa ratkaista opittavan asian. Videota katsellaan vasta kotona, kun asiaa on ensin yritetty itse ymmärtää. Tämä lähestymistapa treenaa oppijoiden ongelmanratkaisutaitoja ja käsitteellistä ymmärrystä. Tällainen toiminta antaa myös oppijalle luvan käyttää omaperäisiä ratkaisumalleja. Toimintaa ohjaa pohjimmiltaan oppijan oma tarve ymmärtää jotain, ei opettajan asettama haaste.

Toivola kiteyttää eron siihen, että ne oppilaat, jotka ”tekevät virheitä ja näkevät vaivaa omien virheidensä tutkimiseen ja analysoimiseen, todennäköisesti myös tuottavat uutta tietoa käytettäväkseen” (Toivola 2019, 99). Toivola tuo esille myös sen, että osa oppijoista hyppää ohje- ja apumateriaalin yli suoraan tehtäviin. Jos he eivät onnistu ratkaisemaan tehtäviä, he kysyvät häneltä apua. Silloin hän ohjaa heitä ensin palamaanaan videoiden pariin ja jos he eivät silloinkaan keksi vastausta, sitten hän on heidän käytettävissään. Näin oppijat oppivat käyttämään itsenäisemmin ympärillään olevia apukeinoja.

Kaikkinensa käänteinen opetus ja käänteinen arviointi vapauttaa opettajan aikaa tärkeimpään, opettamiseen ja oppijoiden henkilökohtaiseen kohtaamiseen. Perinteisestä opetuksesta poikkeavilla opetusjärjestelyillä ja toisenlaisen oppimiskulttuurin luomisella käänteisessä opetuksessa moninkertaistetaan oppijan oikea-aikainen tukeminen, kun siihen valjastetaan opettajan ohjauksen lisäksi luokkatoverit ja ennen kaikkea oppija itse.

Ei voi kuin kysyä, miksi näin ei jo kaikki tee! (Ehkäpä siksi, että järjestelmän ja ennen kaikkea opetusmateriaalin laatiminen vie paljon aikaa. Ja totta kai opetuksen muuttamisen haaste koskee tätäkin – jos johto ei tue muutosta, siihen on vaikea lähteä. Opettajuudelle ei ole peruskaavaa, joten jokaisen on löydettävä oma tapansa.)

P.S. Lisätietoja aiheesta: