”Opettaja oppii sitä, mitä hän kokee tarvitsevansa. Sellaista hän ei opi, mitä joku muu ajattelee hänen tarvitsevansa.” -Peter Sengen ajatus-
Tämä kirjoitus on muhinut viimeistelyä vailla jo melkein kaksi kuukautta. Kesäloman idealistisuus on jälleen hieman karissut syksyn melkein lamauttavan hektisyyden alla. Se, mikä tähän mennessä syksyä on käynyt selväksi, on, että ammatillisen puolen opettajuuden muutos on välttämätön. Entisenlaiseen opettajakeskeiseen ja tuntienvalmistelupainotteiseen opetukseen ei yksinkertaisesti ole enää aikaa. Toisaalta selvää on myös se, että muutosta ei voi tehdä kukaan muu kuin jokainen opettaja itse – ja samalla yhden opettajan muutos ei riitä, sillä silloin opiskelijat joutuvat elämään rinnakkain kahta erilaista systeemiä.
Kesäloman aikana pohdin aina silloin tällöin, millaisena opettajana palaan syksyllä töihin. Mikä olen ammatti-identiteetiltäni? Yleensä esittelen itseni äidinkielenopettajaksi, joka työskentelee ammattikoulussa. En ole juurikaan keskittynyt opetuksessani kielenhuoltoon tai kielioppiin, koska olen ajatellut olevani ajattelun opettaja, merkityksien maailmoihin johdattelija, mutta toteutuuko se sittenkään opetuksessani? Olenko sittenkin vain perinteen siirtäjä, joka yrittää saada siirrettyä tärkeäksi katsomiaan tietoja ja taitoja opiskelijoille sellaisenaan?
Tiimivalmennuksen näkökulmasta opettajan tärkein tehtävä on auttaa oppijoita toimimaan ja oppimaan yhdessä – tiiminä ja tiimissä. Toisaalta sitten taas tiimi ei itsessään ole itseisarvo vaan työkalu yksilön treenaamiseen. Olenko tällä hetkellä enemmän tiiminvalmentaja kuin äidinkielenopettaja? Olenko osannut tiimivalmentaja-opettajana lähteä vahvuuspedagogiikasta ja tukea hyviä asioita ja ongelmanratkaisua? Olenko osannut valmentaa yksilöitä tiimien kautta, en pelkkää tiimiä? Entä olenko tiimivalmennuksen tuoksinnassa riittävästi panostanut kirjoittamisen ja lukemisen opettamiseen, noihin katoaviin taitoihin, joiden perään tällä hetkellä joka paikassa kysytään? Enkö ole kantanut korttani kekoon kielellisen rappeutumisen estämiseksi, kun olen keskittynyt tiimien toiminnan tukemiseen?
Luettuani Urpo Kovalaisen (2018) opinnäytetyön Ammatillisen opettajuuden muutos. Opettajasta valmentajaksi, oppimisen mahdollistajaksi, tiimitoimijaksi, ohjaamisen huippuasiantuntijaksi ymmärsin, että koko ProMe-kokeilumme ajan suurin ristiriita sekä minulla että kollegoillani on ollut vanhan ja uuden opettajuuden törmääminen. Tunnistan itsessänikin vahvan ristiriidan sisältöopetukseen keskittyvän perinteisen (äidinkielen)opettajan ja tiimien toiminnan tukemiseen keskittyvän tiimivalmentaja-opettajan välillä. Vaikka olen saanut nähdä, millaisia huikeita tuloksia tiimiopetuksella voidaan saada, silti välillä usko uudenlaiseen tapaan toimia opettajana on koetuksella.
Opetuskulttuurimme keskiössä on tähän asti ollut luokan edessä seisova (välillä myös istuva ja joskus jopa temppuja tekevä) opettaja, joka on vetänyt oven luokkaan perässään kiinni. Samaan aikaan on ollut tärkeää arvioida yksilön oppimista, sitä, mitä hän osaa yksin. Tarkemmin ajateltuna se tuntuu hassulta, sillä harvoin kukaan tekee mitään yksin töissäkään. Siksi yhä suurempi haaste on se, miten ihmiset oppivat ajattelemaan yhdessä ja myös tekemään yhdessä. Miten voimme opettaa sellaista opiskelijoillemme, jos me opettajatkaan emme sitä osaa?
Kainuun ammattiopiston YritysAmiksen koulutusjohtaja Urpo Kovalaisen opinnäytetyön tutkimustulokset sanoittavat hyvin oman työarkeni haasteita. Tutkimuksessaan Kovalainen esittelee ns. entisen, ryhmäajatteluun nojautuvan opettajuuden ja uuden opettajuuden, joka on opettamisen sijasta ohjaamisen huippuasiantuntijuutta. Mukana on muutoksen syitä, joissa on mukana yhteiskunnan muutokseen liittyviä tekijöitä sekä oppimiskäsityksen muuttumiseen liittyviä asioita. Lisäksi Kovalainen esittelee muutoksen mahdollistavia toimenpiteitä ja tekijöitä, jotka tiivistyvät opettajan näkökulmasta rohkeuteen ja oppimisen näkökulmasta tiimioppimiseen. Kovalaisen mukaan uuden opettajuuden keskiössä on oppijan oppimisen mahdollistaminen, hänestä tähden tekeminen. Erittäin kannatettava ajatus! Jotta siihen päästään, opettajuuden on muututtava. Kuitenkin opettajuuden muuttaminen on hidas prosessi, ja muutoksen tekee aina viime kädessä jokainen opettaja itse.
Kuvakaappaus Kovalaisen opinnäytetyön koontikuvasta, johon hän on tiivistänyt tutkimuksensa keskeiset tulokset ja johtopäätökset (Kovalainen 2018, 81).
Mikä ja millainen YritysAmis?
Kovalaisen tutkimus liittyy YritysAmiksen oppimistavan totaaliseen muutokseen. YritysAmiksessa oppimisympäristöinä ovat amisyritykset, esimerkiksi YA kahvila, YA toimisto ja YA uutishuone. Opettaja-ohjaajat toimivat opiskelijoiden vanhempina kollegoina. Opiskelijat puolestaan työskentelevät työvuoroissa toteuttaen oikeiden yrittäjien kanssa projekteja. Opiskelijat ja heitä ohjaavat opettavat menevät projektien puitteissa yrityksiin työskentelemään. Teoriatietoa opetetaan tietoiskujen, työpajojen ja klinikoiden kautta niin, että sitä voi soveltaa heti projekteihin. Kaikki opiskelijat osallistuvat opintojensa aikana omien NY-yritysten pyörittämiseen. Maanantaisin tehdystä, opitusta ja opittavasta keskustellaan dialogisesti ennen kuin jaetaan viikon työvuorot. (Kovalainen 2018, 12.)
Opettajat puolestaan toimivat tiimimäisesti. He varaavat joka viikko kaksi tuntia yhteiseen dialogiin, jossa keskustellaan muun muassa lähiviikkojen projektiohjauksesta ja suunitellaan tietoiskuja ja dialogikeskusteluita. Yhteissuunnittelu, yhteinen päätöksen teko ja ongelmien ratkaiseminen yhdessä näkyy kaikessa toiminnassa ja sille on varattu myös aikaa. (Kovalainen 2018, 18.)
Kovalainen korostaa, että jokainen amisyritys toimii hieman eri tavoin. YritysAmiksen mallia ei voikaan suoraan kopioida muihin oppilaitoksiin vaan hänen mielestään jokaisen alan on luotava mallistaan oma sovellus. (Kovalainen 2018, 16.) Lue lisää YritysAmiksen benchmarkkauskäynnistä täältä.
Uusi ja vanha opettajuus
Maailma ja yhteiskunta ympärillämme on muuttunut. Kovalainen on kerännyt havainnollistaviin kuviin opettajuuden muutoksen syitä. GDR-ilmiö eli globalisaatio, robotiikka ja digitalisaatio sekä työelämän ja työskentelytapojen muutokset vaikuttavat siihen, millaisia osaajia tulevaisuudessa tarvitaan. Toisaalta behavioristisen oppimiskäsityksen tilalle on tullut konstruktivistinen oppimiskäsitys, jossa oppija nähdään aktiivisena toimijana ja tekijänä. Puhutaan oppimiseen syttymisen pedagogiikasta, kokemuksellisesta oppimisesta ja syvällisistä oppimisprosesseista. Nämä kaikki palautuvat siihen, että oppimisen pitäisi lähteä ryhmäajattelun sijaan kunkin opiskeilijan omista kiinnostuksen kohteista ja yksilöllisen opinpolun mahdollistamisesta. Harva oppii tiedosta kertomisen kautta mutta kaikki oppivat vuorovaikutuksessa ja yhdessä tehden toisten jo osaavien kanssa. Alla oleviin kuviin on jaoteltu näitä asioita tarkemmin.
Mikä sitten muuttuu, kun puhutaan opettajuuden muutoksesta? Lyhyesti sanottuna melkein kaikki. Uudessa opettajuudessa opettaja suunnittelee oppimista, ei enää niinkään opetusta. Jokainen oppija tulisi saada kurkottamaan osaamisensa ylärajalle ja etsiä hänelle sopivia oppimista sytyttäviä haasteita. Uudessa opettajuudessa sekä opettaja että oppija haastetaan epämukavuusalueelle – opettaja siinä mielessä, että hän ei voi enää suunnitella opetusta niin tarkasti vaan hänen on uskaltauduttava mukaan oppimistilanteisiin tasa-arvoisena ohjaajana. Opettajakeskeisesssä opetuksessa teoria on tullut ennen käytäntöä, mutta uudessa opettajuudessa hyväksytään se, että teoria ja käytäntö eivät ole erillisiä prosesseja ja niiden rajavyöhykkeillä voidaan liikkua aiempaa vapaammin. Yksilötasolla opettajan on uskallettava jättää pois toimintatapoja, jotka perustuvat samanaikaiseen etenemiseen. Pohjimmiltaan kyse on ryhmäajattelusta irtipäästämisestä.
Ryhmäajattelusta irtipäästäminen on yksi suuria kipupisteitäni. Tänä syksynä olen jäänyt monta kertaa kiinni siitä, että minun on äärimmäisen vaikea hahmottaa ammatillista koulutusta muuten kuin ryhmämuotoisena – varsinkin silloin, kun kyseessä on entisin termein ryhmällisen verran peruskoulusta tulleita nuoria. Luokaton lukio mahtuu ymmärrykseeni, mutta miten toteuttaa sama pienessä ammatillisessa oppilaitoksessa, jossa rinnakkaistoteutuksia ei ole muuta kuin eri vuosikursseilla? Entä onko järkeä yhdistää kaikki opiskelijat samaan ryhmään opintojen vaiheesta huolimatta, kun kuitenkin on joitain perusasioita, jotka tulisi oppia ensin, jotta voi oppia syvällisempiä juttuja? Mistä saada ryhmän tuki, jos ryhmää ei enää ole tai aloittaa opinnot myöhemmin, sitten kun muut ovat juuri ryhmäytyneet keskenään? Millaista on tulla ”kesken” mukaan, vaikka koulutus on myyty niin, että koska tahansa voi aloittaa? Meneekö jossain joustavuuden ja yksilöllisyyden raja?
Toinen, kesällä ihan hyvältä kuulostanut ajatus oli se, että opetuksen painopiste olisi oppituntien suunnittelun sijaan enemmän läsnäolossa opiskelijoiden kanssa. Vuosityöaika ajaa siihen, että esim. oppituntien suunnitteluun jää vain vähän aikaa. Harvoin mitään kuitenkaan syntyy suunnittelmatta. Ei myöskään ole kovin opiskelijoiden yksilöllisiä eroja huomioivaa, että jäljelle jäävät opetustuokiot vedetään vuodesta toisiin samoilla materiaaleilla, kun uutta ei ole ehditty ajatella tai tehdä. Myös tiimitoiminta vaatii opettajilta keskinäistä kommunikointia ja keskinäistä suunnittelua paljon enemmän kuin ns. perinteinen, opettajakeskeinen opetus. On yksinkertaisesti nopeampaa hallita yhdessä tilassa olevaa ryhmää kuin eri työpaikoilla toimivia tiimejä tai yksilöitä. Jotenkin toimintaa pitäisi myös koordinoida ja suunnitella. Ainakin meillä, jossa opettajuuden ja opetuksen muutos ei vielä ole niin pitkällä kuin YritysAmiksessa, kokonaisuuden ja arjen pyörittämisen suunnitteluun menee nyt suhteettoman paljon aikaa – aikaa, jota ei oikeasti ole ja joka on pois opiskelijoilta.
Mikä on uuden opettajan rooli? Kovalaisen mukaan valmentaja-opettajan tehtävänä on ennakoida työelämän tulevia tarpeita ja auttaa opiskelijaa saamaan valmiuksia, joiden avulla hän voi muuntaa toimintaa myös niihin ammatteihin, joita ei vielä ole. Opiskelijaa on valmennettava työskentelemään verkostoissa, asiantuntijaryhmissä, projekteissa ja tiimeissä. Opettajan työssä korostuvat ohjaajan ja oppimisen tukijan roolit.
Kukaan ei voi ulkopuolelta pakottaa opettajaa muuttumaan. Opetusta voidaan kuitenkin muuttaa oppimisympäristöjen kautta. Vanhanaikainen luokkatila aiheuttaa usein perinteistä toimintaa. Kovalaisen mukaan opettaja on enemmän ohjaavassa roolissa, jos hänellä ei ole luokassa omaa paikkaa. (Lue esimerkki siitä, miten tilat ohjaavat pedagogiikkaa – Rantaroustin koulun benchmarkkaukäynti.) Kovalainen kirjoittaa, että työpaikat tulevat olemaan entistä enemmän myös opettajien työympäristöjä. Kovalaisen mukaan opettaja toimii työpaikalla tapahtuvissa ohjaustilanteissa aktiivisemmin ja rohkaisee opiskelijaa toimimaan entistä paremmin. Oppimisen ja opettajan vieminen työpaikoille olisi aivan mahtava juttu, mutta se, mistä Kovalainen ei puhu lainkaan, on se, että kaikki tällainen toiminta vaatii suunnittelua, sopimista ja aikaa. Toki kyseessä on vain järjestelykysymys, mutta jos tähän suuntaan halutaan edetä, kysymys työajan ja -panoksen uudenlaisesta jakamisesta on nostettava työyhteisöissä tapetille. Jos jotain uutta halutaan, jostain vanhasta on luovuttava.
Kovalaisen mukaan kouluympäristössä tiimioppiminen on hyvä apuväline uuden opettajuuden mukaiseen toimintaan. Tiimioppimisessa opettajatiimin keskeisenä tehtävä on paitsi auttaa, ohjata ja tukea (mutta ei liikaa) tiimien projekteissa myös johtaa dialogia ja opettaa oppijoita reflektoimaan. Esimerkiksi YritysAmiksessa opettajat ohjaavat viikoittain dialogia ryhmän kesken johdattelevilla kysymyksillä. Opettajien vastuulla on myös laajemmin ajateltuna pitää dialogi ja keskustelu tasapainossa, jotta ajattelu olisi rikasta mutta johonkin johtavaa.
Miksi dialogia, jonka tarkoitus ei ole johtaa yhteisymmärrykseen eikä keskustelun tavoin edes päätöksiin, pidetään tiimioppimisessa niin tärkeänä? ”Jokainen dialogiin osallistuja epäilee sekä omia käsityksiään ja näkökulmiaan että muiden käsityksiä ja näkökulmia sekä keskittää niihin koko huomiokykynsä. Näin oppijan on mahdollista tunnistaa omat käsitykset, persoonalliset tietonsa, rajoittuneisuuden ja sattumanvaraisuuden” (Kovalainen 2018, 66). Opettajien tehtävänä on pitää dialogi käynnissä kannustaen sekä epäilyyn että yhteiseen rakentamiseen. Välillä olisi kiusoittelevan helppoa -ja opiskelijoista myös toivottavaa- dialogin sijasta palata monologiin ja kertoa, miten asiat ovat. Valitettavasti helppoja ratkaisuja ja ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan – toistetun ja itse tuotetun tiedon välillä on iso ero.
Valmentava opettajuus
Uuden opettajuuden keskiössä on Kovalaisen mukaan valmentava ote. Valmentavan otteen tarkoituksena on edistää opiskelijoiden itseohjautuvuutta, ja se on luonteeltaan ratkaisukeskeistä. Tämä tarkoittaa sitä, että opettaja keskittyy opiskelijan kanssa tavoitteiden asettamiseen ja myös sopivien keinojen valintaan tavoitteiden saavuttamiseksi. Ylipäänsä huomio on onnistumisissa ja vahvuuksien vahvistamisessa.
Kovalainen nimittää uutta opettajuutta ohjaamisen huippuasiantuntijuudeksi. Se tarkoittaa hänelle sitä, että opettaja on oppimisen mahdollistaja ja työskentelee yhdessä työelämän kanssa. Opettaja antaa välitöntä kehittävää palautetta ja myös sosiaalista tunnustusta opiskelijalle. Opettajan tärkeimpänä tehtävänä on yhtä aikaa luoda innostava ilmapiiri mutta samalla vaalia vaativaa koulukulttuuria, jossa jokainen oppii ja kehittyy parhaimmalla mahdollisella tavalla. Opettaja on yksilövalmentaja, jonka tulee tunnistaa kunkin opiskelijan kohdalla ne asiat, joiden kautta oppija voi edetä parhaalla mahdollisella tavalla. (Kovalainen 2018, 65-72.)
Miten perinteinen opettaja muuttuu ohjaamisen huippuasiantuntijaksi? Ohjaus- ja opetustaidot eivät oman kokemukseni mukaan kulje aina käsi kädessä. Kovalainen tarjoaa ratkaisuksi tiimitoimintaa, rohkeutta, työelämäyhteistyötä ja verkostoitumista ja organisaation tukea. Näin keskellä sateista syyskuuta ratkaisut tuntuvat kovin ympäripyöreiltä.
”On uskallettava luottaa siihen, että oppijatiimit oppivat työelämälähtöisissä prosesseissa juuri sitä osaamista, mitä ammatissa tarvitaan”, Kovalainen toteaa (2018, 69). Juuri tämä uskallus meiltä ProMen suhteen usein puuttuu. Yritämme rakentaa varmistavaa järjestelmää, joka kaiken varmistamisen kautta vesittää tiimioppimisen ideologiaa. Toisaalta on lohduttavaa, että myös muualla tiimien kanssa on ongelmia. Kovalaisen mukaan tiimien toimimattomuus ei kuitenkaan ole syy palata vanhaan. Parhaimmillaan tiimi vahvistaa ja sitouttaa toimintaan ja oppimiseen (Kovalainen 2018, 70).
Kovalaisen havainnot ja tulkinnat tiimitoiminnasta ovat ylipäätään kovin samansuuntaisia kuin meillä. Hänen mukaansa opettajille saattaa olla haastavaa olla vaikuttamatta tiimien toimintaan liikaa. Opettajat myös tarvitsisivat hänestäkin valmennusta tiimioppimiseen. Ulkopuolisten valmennusten lisäksi hän nimeää tiimikirjallisuuden lukemisen tärkeyden. YritysAmiksessa opiskelijoiden tiimioppimiseen kuuluu kirjojen lukuohjelma, oppimissopimus ja oppimispäiväkirja, joiden avulla teoriaa sovelletaan käytäntöön projekteissa. Oppimissopimus on keskeisessä asemassa, sillä siinä kirkastetaan oman osaamisen hankkimissuunnitelmaa. Sen pohjana on oman oppimistyylin löytäminen. (Kovalainen 2018, 70-72.)
Ohjaamisen huippuammattilainen tarvitsee Kovalaisen mukaan rohkeutta muuttaakseen toimintaansa tasavertaisemmaksi toimijaksi, joka luottaa opiskelijan oppimishaluun ja uskaltaa antaa opiskelijan tehdä itse. Rohkeutta on myös se, että antaa työelämäverkostonsa opiskelijan kiinnostuksen herättämisen käyttöön. (Kovalainen 2018, 75.) Meillä varsinkin viimeinen kohta on haastava, sillä moni opettaja pelkää omien työelämäsuhteidensa (!) menettämistä, jos opiskelija mokaa työpaikalla. Jälleen viime viikolla huomasin, kuinka vaikeaa minunkin yhä edelleen oli luottaa siihen, että opiskelijatuutorit kyllä hoitavat NY24h-leirin järjestelyt ja jos eivät hoida, soveltavat sitten itse tilanteessa jotain. Huomasin jälleen kerran varmistelevani asioita ja tekeväni niitä heidän puolestaan. Miten voi opiskelijoihin luottaminen olla niin vaikeaa? Vanhasta ”oikean vastauksen ja toimintatavan” tietämisen mallista on todella haastava päästä käytännön tasolla eroon.
Lisääntyvän työelämäyhteistyön ja verkostoitumisen lisäksi ohjaamisen huippuammattilainen tarvitsee organisaationsa tukea. Kovalaisen mukaan johdon pitää myös muuttua ja ymmärtää tiimityöskentelyn perusteet. Tiimimäisessa organisaatiossa opettajatiimeillä on aiempaa enemmän valtaa esim. järjestellä työtään. Tiimeille annetaan opetustuntien sijaan aikaresurssi opiskelijoiden käytettävissä oloon, jonka he sitten jakavat keskenään. (Kovalainen 2018, 68.) Työparitoiminnan aloittaminen on meillä ensimmäinen askel kohti tätä suuntaa. Olemme kuitenkin yhä kiinni opettajakohtaisissa kursseissa ja siinä, että vastuut on nimetty opettajakohtaisesti. Jokaisen opettajan omat vastuut tulevat ennen yhteistä vastuuta – aivan kuten opiskelijoillakin.
Ks. myös Kajaanin YritysAmiksen Pedatiimin video opettajuuden uudistumisesta.
Uuden opettajuuden haasteet
Jokainen opettaja on muutoksen suhteen kovin erilaisessa vaiheessa. Kovalainen kirjoittaa, että opettajiksi hakeutuu usein turvallisuushakuisia tyyppejä, joille voi olla vaikeaa hypätä perinteisestä, ennalta arvattavasta opetustyylistä uuteen. Muutoksen esteenä on pitkälti se, että vanhasta halutaan pitää kiinni. Muutos lähtee kuitenkin jokaisesta itsestä. Muutoshalukkuuteen vaikuttaa se, kuinka hyvin osaa sietää epävarmuutta, millaiset ongelmanratkaisutaidot ovat ja miten uskaltaa kokeilla ja epäonnistua. Loppujen lopuksi kyse on siis rohkeudesta. Opettajuuden muutoskentällä kaksi eniten törmäyskurssilla olevaa ovat (epä)luottamus opiskelijan oppimishaluun ja -kykyyn sekä ”pitähän tämä käydä läpi ennen kuin mennään eteenpäin” -ajattelu. Näitä vielä ryydittää jatkuva nopea muutos ja myllerrys, joka asettaa uskon omiin taitoihin ja työn hallitsemiseen koetukselle.
Työyhteisöissä voi Kovalaisen mukaan kyteä eriarvoisuuden tunne, kun opettajat ovat muutoksen suhteen eri vaiheissa. Kaikki eivät yksinkertaisesti ole valmiita nopeaan muutokseen. Myös työn hallinnan tunteen katoaminen stressaa monia. Nämä näkyvät myös työyhteisössämme. Kesällä ajattelin toiveikkaasti, että syksyllä pääsisimme viimein yli muutoksen vastustamisesta, jotta energiaa voisi suunnata itse muutokseen ja uuden kehittämiseen. Jokaisen henkilökohtaista muutosta vie eteenpäin rohkeus, positiivinen ajattelu, asioiden ratkaiseminen yhdessä kollegoiden kanssa ja muutoksen ajatteleminen sarjana kokeiluja, joista osa onnistuu, osa ei. (Kovalainen 2018, 59, 75.)
Kovalaisen opinnäytetyö julistaa, että perinteisen opettaja- ja luokkahuonekeskeisen opettajuuden aika on ohi ja oppimisen mahdollistamisen aika on alkanut. Vaikka kuinka osa opettajista haluaisi, paluuta vanhaan ei ole. Meilläkin moni kipuilee sen kanssa, että opettaminen ei ole enää sitä työtä, mihin he alkujaan tykästyivät. Sekä aineenopettajat että ammatilliset opettajat ovat jokainen substanssinsa erityisosaajia. Kuinka vaikeaa onkaan joustaa siitä, kun keskiöön nousevat kokonaisuuksien hallinta ja koko tutkinnon osaaminen? Saako niin edes tehdä? Onko opettaja lainkaan opettaja, jos hän ei opeta? Entä onko opettajien nimittäminen valmentajiksi ja ohjaajiksi vain palkkatekninen kikka?
Kipuilin Tiimimestarin asiakkuuden lähijaksolla sen kanssa, että opiskelija olisi muka asiakas. Saako ja voiko asiakasta kasvattaa? Siirrytäänkö vanhempi kollega -ajattelussa myös koko kylä kasvattaa -ajatusmalliin? Muuttuuko koulu ja varsinkin ammatillinen koulutus tavarataloksi, josta asiakas voi halutessaan valita vain helppoja ratkaisuja? Miten käy tutkinnon perusteiden vaatimusten? Näistä kysymyksistä huomaa, että vanha ajattelu istuu syvällä.
Kovalaisen mukaan tulevaisuuden opettajan erottaa muista ammatillisista osaajista se, että opettaja tuottaa pedagogista lisäarvoa. Ammatillisen opettajan ei tarvitse olla kovin substanssiosaaja, vaan heidät etsitään työelämästä. Opettajan vastuulla on ennen kaikkea opiskelijan ohjaaminen kohti tavoitteiden saavuttamista ja tutkinnon suorittamista -yhdessä opiskelijan, opettajatiimin ja työelämän kanssa. ”Koulutusorganisaatiossa asiakkaille tuotettavan lisäarvon tulisi näyttäytyä laatuna, aitoina henkilökohtaisina polkuina ja menetelminä, joilla tuetaan huomisen osaamisen hankkimista”, kirjoittaa Kovalainen (2018, 76). Aika isoja muutoksia on tehtävä, jotta tähän oikeasti päästään. Onneksi Kovalainen muistuttaa siitä, että virheiden puoliintumisaika on lyhentynyt, mikä kannustaa entisestään kokeilemaan erilaisia ratkaisuja.
Hyviä käytänteitä
Se, mikä toimii yhdessä paikassa, saattaa pienin viilauksin toimia myös muualla. Tiimiakatemian perustaja Johannes Partasen mukaan suomalaiset ovat äärimmäisen huonoja kopioimaan, vaikka uuden systeemin luomisessa kannattaisi hänen mielestään hyödyntää 90 %:sti muiden innovaatioita ja vain 10 % keksiä itse. Kokonaista systeemiä ei kuitenkaan kannata kopioida, mutta jo pelkästään tämä opinnäytetyö ja kesän aikana käydyt keskustelut antoivat jälleen monta kehitysideaa syksyksi.
- Opettajien kokouksiin sähköinen esityslista, jota jokainen voi täydentää etukäteen.
- Opettajien viikoittainen yhteissuunnitteluaika – yhteinen dialogi ja työnjaosta sopiminen.
- Laskuttamo opiskelumuotona: 16 sähköpöytää ja kaksi neuottelupöytää liiketoiminnan tiloissa. Ope ohjaa erilaisissa toimistotöissä, kuten kirjanpitojen, laskutuksien ja tiliöintien valmistelussa sitä mukaan, kun niitä tulee.
- Uuteen malliin kouluttaminen: 1) Pedatiimi, joka jalkauttaa Amisyrityksessä oppiminen hankkeen tuloksia Kainuun ammattiopistoon. 2) Useat opettajat suorittavat tiimimestarivalmennuksen. 3) Talon sisällä järjestetään omia valmennuksia)
- Yrittäjän päivänä koko ammattiopisto jalkautuu yrityksiin töihin – ope + 4-5 opiskelijaa #OpeTöissä
- Opettajille 24h-leiri
- Henkilökunnan lukupiirit tiimikirjallisuuden ympärille
- Näinkin voi opettaa – opettajan arkea Tredussa. Lue esimerkkitapaus siitä, kuinka opettaja siirtyy opettamaan myös työpaikoille, täältä
Sivistyksen sivuraiteilla 